Koirani mun

Huhhuh, ompas pitkä aika siitä kun olen viimeksi postaillut tänne mitään. Ajattelin laittaa siitä hyvästä noin puoli vuotta elämästäni pähkinän kuoreen ja kertoa siitä kuvien avulla. Kyllä huomaa ketä (tai mikä) on tässä ollut kuvauksen kohteena. No kyllä sinne pari kuvaa on minustakin eksynyt ja tietty myös ruuasta :)

Ei kiinnostanut Muffea tenniksen peluu

Anna nami!

Osaan pestä auton ihan ite

Fyssariopiskelijoiden pikkujouluihin lähdössä

Piparitaiteilua

Siispä kerronkin hieman koirastamme Muffesta. Mufloni on noin 1,5-vuotias berninpainenkoira narttu (ei uros, niin kuin yllättävän monet luulevat) ja rakas perheenjäsen. Neiti on hellyydenkipeä, miellyttämishaluinen, ahne, suloinen, vilkas, laiska ja välillä todella TODELLA omapäinen. Kun sille päälle sattuu on aivan sama onko taskussa tuoreita lihapullia tai muita lempiherkkuja, ei tänne-kutsu kantaudu neidin korviin ollenkaan tai sitten on toisinaan kovin vaikea muistaa mitä se nyt taas tarkoittikaan. Toisinaan taas, vaikka taskuissa sitten sattuisikin olemaan vain perusnappulaa, jalkaani on liimautunut kiinni kuolaava ja eteen kiilaava karvakasa, jonka silmät eivät hetkeksikään irroita katsetta omistani.

Muffe on otettu sijoitukseen ihanilta kasvattajilta ja nyt toivottavasti odottellaan pentuja. "Laskettu aika" olisi noin parin viikon kuluttua. Ultrassa tai röntgenissä emme käyneet, joten olen yrittänyt käsin hieman tunnustella jospa siellä vatsamakkaroiden alla olisi jotain elämää, mutta en ole kyllä aivan varma olenko vain tuntenut Muffen omien lihaksien liikkeet ja sydämen lyönnit, mutta pianhan se nähdään. Ainakin kaikki muut merkit pitäisivät paikkansa. Koiralla on nimittäin ollut aivan hillitön (vale)raskauden aikainen masennus. Se on ollut äärettömän laiska, rapsutustenhaluinen, apaattinen, ahne, nirso ja se on lihonnut vaikken ole antanut kovinkaan paljon enempää ruokaa. Lisäksi se on järjestänyt muutaman kohtauksen, kun se on jäänyt liian pitkäksi aikaa hoitoon äitini luo. Normaalisti Muffe nukkuu sängyn alla lähellä ihmisiä, mutta äitini tykönä on sellaiset avoportaat, joita hän ei ole uskaltanut kiivetä ylös ja tietenkin makuuhuone on portaiden yläpäässä. Siispä tästä hirveästä loukkauksesta ja yksinäisyydestä, jonka hän on joutunut kokemaan on Muffe kiittänyt järjestämällä pikku yllätykset matoille aamuun mennessä. Ja kyse ei todellakaan ole ollut siitä ettei olisi päässyt tarpeeksi monta kertaa ulos tarpeilleen.

Jokatapauksessa jos sieltä pentuja putkahtaa tähän maailmaan, olen saanut käännettyä miehenkin pään (älkää kysykö miten) siihen suuntaan että yksi niistä jäisi meille pitämään Muffelle seuraa. Sitten meillä onkin kaksi tuholaista miettimässä miten kuluttaa päivät sillä aikaa, kun omistajat eivät ole näkemässä...