Päivä 16: Harrastus

Olen ollut hyvin laiska päivittämään blogia tässä harjoittelun alettua, mutta olen ollut kiinni työharjoittelussa sen 10 tuntia päivässä. Tämän lisäksi olisi rahaakin ansaittava, jotta yleensä pääsee menemään Kankaanpäähän asti (bensakustannukset yksin ajavalta ovat noin 75e/vko. Onneksi en mene yksin), joten olen ollut iltoja ja viikonloppuja töissä, harrastuksia unohtamatta. Huomenna on onneksi ensimmäinen lauantaivapaa pitkästä aikaa.

Vaikka valokuvaushaaste on jäänyt vähemmälle huomiolle, en luovuta. En nyt yritäkkään päivittää sitä joka päivä, vaan silloin kun kerkeän. Harrastuskuvaa oli kamalan vaikea saada, koska en todellakaan tykkää ottaa (kännykkä)kameraa mukaan salille ja napsia kuvia itsestäni nostamassa rautaa. Jäimme siis siskoni kanssa työpaikkani tyhjälle salille tekemään oman ohjaukseni jälkeen muutamia liikkeitä ja otimme pari kuvaa. Kaikissa nostelu- ja tempauskuvissa naamani oli kirkkaanpunainen ja ilme niin järkyttävä, että päätin olla laittamatta niitä tänne. Tomaatin väriseltä naama näissäkin kuvissa näyttää, mutta onneksi hauis (tai allit) ovat niin suuret että pää jää niiden taakse piiloon!!


Harrastan siis tällä hetkellä crossfittia, uintia, lenkkeilyä koiran kanssa sekä ajoittaista häröilyä salilla ja lenkkipolulla. Uusimpana rakkautena on painonnostokoulu, jossa olen käynyt tasan kerran, mutta se tuntui heti omalta paikalta. Liikkeet ovat siis tuttuja crossfitin puolelta, mutta ekaa kertaa niitä hiottiin koko tunnin ajan. Vaikka olenkin kärsimätön ja turhaudun helposti omaan osaamattomuuteeni, kaipaan haasteita ja sitä tämä laji todellakin tarjoaa: jokaista liikettä hiotaan aivan täydellisyyteen asti. Lisäksi oli aivan uskomattoman hienoa, että valmentajalla oli aikaa katsoa koko tunnin ajan meidän ryhmämme suorituksia ja korjata niitä. Niin juuri sen kuuluukin olla!
Jo hylättyihin harrastuksiini taas kuuluu intohimoinen nyrkkeily ja juoksu, joihin molempiin into pääsi lopahtamaan luultavasti liiallisen suorittamisen takia. Kumpaakin yritän käydä silti kokeilemassa aina välillä, noin kerran parissa kuukaudessa. Lisäksi piirrän ja maalaan, kun siltä tuntuu, kuuntelen hyvää musiikkia, ravaan erilaisissa kahviloissa ja kesäisin tykkään vain ajella päämäärättömästi ympäri Satakuntaa. Muutama vuosi sitten, kun minulla oli vielä paljon aikaa, tykkäsin ottaa useammin auton alle ja ajella katsomaan kauniita maisemia, kuten Yyteriä, Kalloa, Reposaarta, Leineperiä ja metsähautausmaata. Nyt tämä harrastus on supistunut satunnaiseksi lenkkeilyksi koiran kanssa metsissä tai koirarannalla.

Minä olen kuvassa oikealla. Kuva täältä

Myönnän, että kuvan ottamisesta on muutama kuukausi aikaa.
Kumpaakaan, aurinkoa tai lunta, ei ole näkynyt lähiaikoina.

Tylsän työpäivän tulos: kaunis nainen ja mies,
jolla on ilmeisesti musta silmä ja liian suuri leuka

Sunnuntaiseuraa <3 br="">

Päivä 15: Varpaat

Nyt on harjoitteluni alkanut Kankaanpäässä ja ainakin nämä kaksi päivää ovat olleet todella kivoja. Henkilökunta ja varsinkin ohjaajani ovat mukavia ja asiakkaat mielenkiintoisia. Päivien jälkeen on ollut aika väsynyt, varsinkin, kun olen nukkunut hieman huonosti yksin. Tänään nukuin kotiin päästyäni melkein 2 tunnin päikkärit. Siskoni tuli myöhemmin piristämään yksinäistä iltaani. Teimme ruokaa ja katsoimme kauhuleffan The woman in black. Ja nytkö sitten pitäisi nukkua yksin?

Huomaako muuten varpaista että olemme sukua?

Tulevaa viikkoa ja itsenäisyyttä

Tänään jouduin luopumaan koko perheestäni!!! Erkka lähti Pohjanmaalle töihin koko viikoksi, eikä tule välillä edes yöksi kotiin. Itse taas en pysty mitenkään pitämään Muffesta niin hyvin huolta, kuin haluaisin, koska harjoittelupäivään kuluu työmatkoineen kymmenisen tuntia. Muffe siis lähti koulukaverini luo hoitoon muutamaksi yöksi. Yhyy, olen aivan yksin ensimmäistä kertaa noin 4 vuoteen.

Huomenna sitten suuntaan auton nokan kohti Kankaanpään Kuntoutuskeskusta ja aloitan siellä kuuden viikon työharjoittelujakson. Jännittää jo valmiiksi aivan järkyttävästi, koska tämä on ensimmäinen harjoittelu neuropuolella. Neurologinen fysioterapia on aivan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista fysioterapian osa-alueista. Aivot ja niiden toiminta (tai toimimattomuus) sekä erilaiset harvinaiset sairaudet sekä kiehtovat että pelottavat. Haluan aivan ehdottomasti tietää niistä lisää, mutta olen myös hyvin tunteellinen ja aivan liian empatiakykyinen ihminen ja otan helposti muiden murheita omille hartioilleni. Viime harjoittelussani Keskussairaalassa yksi kaikkein järkyttävimmistä ja vaikeimmista potilaan kohtaamisista oli nuori nainen, jolla oli niin aggressiivinen neurologinen sairaus, ettei hän pystynyt edes puhaltamaan, saati puhumaan tai liikuttamaan raajojaan. Taistelin koko ensimmäisen kohtaamisen ajan kyyneileitä vastaan, niin pahalta minusta naisen puolesta tuntui. Luulen siis, että vakavasti ja parantumattomasti sairaiden kanssa työskentely voi ottaa minulle henkisesti turhan koville. Pitäisi oppia laittamaan tunteet syrjään ja tehdä työt työnä, mutta toisaalta näen myös omana vahvuutenani sen, että oikeasti välitän ihmisistä.

Neurologista sairautta ei voi parantaa, mutta sairaan ihmisen elämänlaatua, sekä toimintakykyä voi merkittävästi parantaa. Luulen, että suurin haaste itselleni on sen hyväksyminen, etten pysty ottamaan sairautta ihmiseltä pois, enkä edes hidastamaan sitä. Tulevassa työssäni
autan häntä selviytymään oman sairautensa kanssa niin hyvin, kuin se on mahdollista. Kuinka noloa sitten olisikaan, että potilas on aivan sinut etenevän tautinsa kanssa ja hoitava fysioterapeutti on aivan hysteerinen?? Silmiä avaava kokemus oli ensimmäisessä harjoittelupaikassani yhden iäkkään parkinson-potilaan kanssa. Hänen tautinsa ei ollut edennyt kovinkaan pitkälle eikä haitannut hänen toimintakykyään merkittävästi, mutta jäykkyyttä kuitenkin oli jo huomattavasti. Hän kuitenkin kertoi, ettei tauti ollut ottanut häneltä itseltään mitään pois, vaan päin vastoin se oli tuonut lisää iloa hänen elämäänsä. Sen kautta hän osallistui aktiivisesti järjestystoimintaan ja oli saanut paljon uusia ystäviä ja tuttuja.

Muistakaahan siis ihmiset nauttia elämästä sellaisena, kuin se on teille annettu. Suuret ongelmat näyttävätkin aika pieniltä, kun niitä katsoo isommassa mittakaavassa.

Päivä 14: Siluetti

Päivä 13: Silmät

Tänään haasteen aiheena oli silmät. En kuitenkaan halunnut olla yksin postauksessa, joten tässä ovat perheeni kauniit naiset! Eli siis minä, siskoni, äitini, isäni vaimo sekä molemmat mummuni:

Koulupaniikki ja päivä 12: Minä ja 13 tavaraa

Tänään on ollut kamala päivä. Kävimme koulussa läpi oppari-, harjoittelu- ja valmistumisasioita ja tuntuu, että tekemistä on aivan liikaa ja aikaa naurettavan vähän. Kasa deadlinejakin paukkuu samaan aikaan. Harjoitteluni alkaa siis Kankaanpäässä ensi viikolla ja valmistua pitäisi ensi joulukuussa (johon en kyllä varmasti kerkeä). Ja samaan aikaan Erkka vielä ilmoittaa lähtevänsä töihin toiselle paikkakunnalle koko ensi viikoksi, joten minun tulisi huolehtia koiran hoidosta vielä 10 tunnin harjoittelupäivän jälkeen (matkat siis vievät tunnin suuntaansa). Onneksi minulla on ihania kavereita, äiti ja sisko, jotka ovat luvanneet vähän auttaa koiran hoidossa. Menin suoraan koulupäivän jälkeen 45 minuutin lenkille läheiselle niitylle ja annoin koiran juosta siinä vapaana. Ulkoilun jälkeen oli jo paljon parempi mieli ja tuntuu taas, että ehkä kaikki asiat järjestyvät.

Päivän haasteessa yritin aluksi saada kaikki 13 tavaraa mahtumaan itseni kanssa samaan kuvaan. Totesin jo muutaman yrityksen jälkeen, että se ei tule onnistumaan. Päätin siis jakaa tavarat kategorioittain muutamaan kuvaan.

Ensimmäisessä kuvassa on kirjahyllyjeni parhaat. Tykkään lukea ja katsoa elokuvia. Yksi parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut on Millenium-trilogian kirjat ja varsinkin ykkösosa Miehet, jotka vihaavat naisia. Aivan upeita. Kun sain sarjan päätökseen en pystynyt vähään aikaan lukemaan mitään uutta..
Elokuvahyllyn puolelta taas yksi ehdoton suosikkini on Fight Club (ja ihana Edward Norton!) ja elokuvasta löytyy aina joka katsomiskerralla jotain uutta.
Ja alimmaisena kasassa on oma päiväkirjani. Olen kirjoitellut sitä vähemmän tarkoituksellisesti teiniangstiajasta asti. Päiväkirjaan saa purettua pahat olot, hehkutettua parhaat hetket ja kerättyä muistoja säilöön. Täytyy silti myöntää, että vanhojen päiväkirjojen lukeminen on aiheuttanut aika suurta myötähäpeää, mutta toisaalta se on taas herättänyt uudelleen henkiin jo unohtuneita muistoja.

Kännykkä, avaimet, kalenteri, kajaali (ja lompakko). Näitä ilman en pärjää ja silti jokin niistä on melkein aina hukassa.

Rakas harrastus, kynä, paperia ja hyvää musiikkia.

Jos kenkiin voi syntyä vahva side, niin näihin on sellainen tullut. Vanhat nyrkkeilytossuni ovat palvelleet minua uskollisesti jo monta vuottaja ne ovat muotoutuneet täydellisesti sopiviksi jalkoihini.

Tähän esineeseen minulla ei ole sen kummallisempaa tunnesidettä, mutta se on ostettu 3 viikon reilimatkaltani, jonka tein rakkaiden ystävieni kanssa lukion jälkeen ylppärirahoillani. Sen reissun aikana istuimme järjettömiä määriä junassa ja kiersimme aika tahtia 9 Länsi-Euroopan maata. Rakastan matkailua ja toiveeni on, että pystyisin elämäni aikana käymään jokaisessa maanosassa (Etelänavan jätän kuitenkin suosiolla väliin)

Vanhat nyrkkeilyhanskani, ovat edelleen tärkeät, vaikka en enää muutamaan vuoteen olekkaan aktiivisesti nyrkkellyt. Muutaman kerran olen käynyt tapaamassa vanhoja tuttuja ja iskemässä pari lyöntiä ja aina sen jälkeen on hetken sellainen olo, että olen tyhmä kun lopetin. Kuitenkin, taidan silti tykätä enemmän nykyisestä harrastuksestani crossfitista.

Tässä korussa on paljon muistoja. Se on mummuni vanha ja olen rakastunut siihen jo aivan pienenä. Hopeisen simpukan sisällä on irtonainen helmi, joka ei kuitenkaan pääse tipahtamaan pois. Olen saanut sen muutama vuosi sitten "ennakkoperintönä" ja muistona mummusta. En usko, että korulla itsellään on paljonkaan arvoa, mutta minulle siihen liittyy paljon muistoja lapsuudesta ja maailman ihanimmasta mummusta.

Turmion Kätilöt + Päivät 10 & 11 sinistä ja aamurutiini

Jouduin sunnuntaipäivänä vaikean paikan eteen: nimittäin luopumaan hetkeksi rakkaasta koneestani. Ystäväni meni epilepsiakohtauksen takia unitesteihin Keskussairaalaan. Hän siis joutui valvomaan reippaat 24 tuntia ennen kuin hänelle tehtiin testit nukkumisen aikana. Jotta hän pysyisi hereillä Erkka latasi koneeni täyteen elokuvia ja antoi sen mukaan sairaalaan. Tänään sain koneeni takaisin ja rupean heti tunnollisena tyttönä sormet sauhuten kirjoittelemaan rästiin jääneitä päivityksiä.

Lauantai-iltana olimme mainostamallani Kätilöiden keikalla Harjavallan Night Factoryssä. Kerrankin mieheni oli kuskina ja innoistuin itsekkin ottamaan muutaman oluen. Olen nähnyt Kätilöt viisi kertaa livenä ja kerran jopa valvonut heidän kanssaan aamuun asti yhden tapahtuman työntekijöiden bileissä. Heidän keikkansa ovat aina viihdyttäviä ja välispeakit hauskoja ja omaperäisiä. Yritin ottaa keikalta mahtavia kuvia, mutta jostain syystä ne ovat kaikki aivan surkeita kännykkäkameraotoksia. Tässä kuitenkin illan tuotosta:

Erkka yrittää kertoa että on lähdön aika

Tälläisiä nalleja löysimme tanssilattialta

Päivän kuvassa sitten ovatkin lempparikorvikseni. Tai siis toinen niistä. Sinistä ei ollut todellakaan vaikea löytää sillä, jotenkin huomaamattani kaikki vaatteeni, asusteeni ja tavarani ovat muuttuneet juuri tämän sinisiksi. Ja ai, miten niin rakastan makrokuvausta?

Ja nyt taas vähän huijaan haasteen kanssa, sillä tämä on jo toinen kuva koirastani, vaikka lupasin laittaa ainoastaan yhden. Kuitenkin ainoa varmasti pysyvä aamurutiinini on koiran ulkoilutus. Vaikka kuinka vituttaisi, väsyttäisi tai ulkona sataisi sammakoita, koiran on päästävä ennen työ-/koulupäivää ulos. Silti meidän molempien fiilikset ovat aamulla usein tällaiset:

Ei mennä ihan vielä

Päivä 9: Lapsuuden muisto

Tänään hieman huijaan haasteen kanssa ja valitsen jo muutama kesä sitten otetun kuvan meidän mökkirannastamme. Pienenä vietimme aina kaikki kesät mökillä. Se on parin muun sukulaisemme mökin kanssa, sukumme omalla saarella Merikarvialla. Sinne lähdettiin aina mahdollisimman nopeasti todistusten jaon jälkeen mummun ja papan kanssa, kun äidin ja isän kesälomat eivät olleet vielä alkaneet. Mökkeily oli aina kesän kohokohtia, koska saman ikäisten pikkuserkkujeni ja silloisten parhaiden kaverieni mökki on aivan viereisessä saaressa ja hekin tulivat sinne joka kesä pitkäksi aikaa. Kaikki päivät sitten juostiin ulkona metsässä paljain varpain, uitiin ja pelattiin ja välillä pysähdyttiin korkeintaan syömään. Sadepäivisin pelasimme korttia sisällä kynttilän valossa sateen ropistessa vasten kattoa. Lähes kaikki lapsuuteni parhaat muistot liittyvät jollain tapaa mökkeilyyn.

Nykyään käyn mökillä paljon harvemmin. Korkeintaan kerran talvessa käymme sieltä hakemassa yhdessä äidin kanssa puita ja viime kesänä taisin oikein kaksi yötä viettää siellä juhannuksena  and that's it. Pitäisi kyllä enemmän mökkeillä, mutta jotenkin tuntuu kaikkea muuta tekemistä riittävän. Lisäksi mieheni on tietotekniikan orja, eikä oikein välitä viettää aikaa kaukana sivistyksestä ja mukavuuksista. Häntä on siis välillä vaikea saada houkuteltua mukaan. 

Päivä 8: Joku jota rakastan

Tässä pari kuvaa muutamista rakkaimmista ihmisistä (ja Muffesta). Ihan lähimpään ystävä- ja perhepiiriini, ei kuulu kuin kymmenisen ihmistä, mutta he ovat sitäkin tärkeämpiä. 

Holy Muffe

"Ai sä huomasit et salakuvaan sua?"

Aina edustamassa, ihanat Maikkuni ja siskoni

Päivä 7: Paheeni

Päivän aihetta ei kauan tarvinnut miettiä, sillä olen aivan järkyttävän perso makealle. Rakastan karkkia,
suklaata, kakkuja, keksejä, leivonnaisia, hedelmiä sekä jogurttia. Kaikki vähänkin makea kelpaa. Eikä siinä mitään, että pitää jostain, mutta kun vielä sorrunkin siihen lähes päivittäin. Tai ainakin useita kertoja viikossa. Joskus olen lukenut jostain, että mieliteko menee muutamassa kymmenessä minuutissa ohi. Ei muuten mene. Saatan joskus kärvistellä koko illan makeanhimoni kanssa, kun olen päättänyt, että tänään en sorru. Luulen olevani sokerikoukussa. Ja sitten, kun vielä iltasanomat juuri uutisoivat sokerin olevan yhtä tappavaa kuin rasva. Jaiks.

Sokeri on ollut osa elämääni pienestä pitäen. Kotona meillä on syöty hyvää ja suhteellisen terveellistä kotiruokaa aina. Eineksiä meillä ei ollut oikeastaan koskaan ja ateria syötiin aina yhdessä perheen kanssa. Salaattiakin oli pakko ottaa. Silti jokapäiväiseen ruokailuun kuului myös välipalan sijasta "päiväkahvit", jolloin sai mehua ja pipareita, pullaa tai muuta makeaa. Myös isäni on suuri makean ystävä (ja silti hyvin hoikka) ja hän osti meille tytöille aina välillä karkkipussin, vain siksi että pääsisi itsekkin osingoille. Usein, jos olimme kolmestaan isän kanssa ruokakaupassa ostimme yhden lakumaton, jossa oli 3 kerrosta lakua päällekkäin ja jaoimme sen. Äidille ei saanut kertoa. Lisäksi hyviä suorituksia palkittiin usein ostamalla jotain hyvää ja vastaavasti huonoa mieltä korjattiin - yllätys yllätys - ostamalla jotain hyvää.

Makeanhimo ei silti voi olla täysin opittua sillä siskoni ei välitä samalla tavalla makeasta, vaan hänellä himonkohde on suolaiset herkut. Itse taas en välitä niistä yhtään. Kiitos siis geeneistä isi. Vaikka jossain olisi sipsejä tai popcorneja tarjolla, en syö niitä, saati sitten osta kotiin. En myöskään koskaan syö pikaruokaa, kuten hampurilaisia, pitsaa tai ranskalaisia. Jos käymme Hesessä, syön salaatin tai kanatortillan (ilman majoneesia, juustoa ja jalopenoja), mutta en siksi, koska olisin laihiksella vaan siksi, etten pidä niistä.

Kysyin siskoltani onko minulla muita paheita kuin karkki. Hän vastasi jäätelö ja liikunta. Mitä siihenkin nyt sitten sanoisi?

Huomaa kirkkaan punainen naama

Ohjailemaan menossa.

Päivä 6: Hedelmä

Pilkoin tänään iltapalaksi omenaa, banaania, kiiviä ja viinirypäleitä ja päälle luonnonjugurttia sekä maitorahkaa. Itse syön rahkaa ihan pelkiltäänkin ilman irvistyksiä, mutta hedelmien tai marjojen kanssa se on parhaimmillaan ja luonnonjogurtti vielä hiukan pehmentää makua. Näin suuresta määrästä hedelmää tulee muuten aivan helposti kaksi annosta.
Tänään en sitten tee enää mitään muuta, kuin kääriydyn sohvan nurkkaan peiton alle ja katson Putouksen Katsomosta! Nih!

Miten ihmeessä siellä on jo koiran karva??

Omnom

Blogille uusi nimi?

Scarel on ollut nimimerkkini ja tunnukseni melkein joka paikassa yläasteelta lähtien. Se ei ainakaan tietääkseni tarkoita yhtään mitään ja se on syntynyt ihan vain yhdistelemällä omasta mielestäni kivoja kirjaimia. Kuitenkin, jostain syystä naurettavan suuri osa lukijoistani näyttäisi tulevan Yhdysvalloista ja blogiani on todella vaikea löytää googlehaun kautta. Ajattelin siis, että ehkä minun olisi korkea aika vaihtaa blogin nimi. Ongelmana vain on että olen aivan surkea keksimään nimiä tai otsikoita mihinkään.
Joten auttakaahan kirjoittelijaraukkaa hädässä ja ehdottakaa uutta nimeä. :)

Päivä 5: sammakkoperspektiivi

Levyhyllystä näkyy n. 1/10, koska kaikkea
ei mitenkään saanut samaan kuvaan.

Tämän päivän kuvassa esiintyy meidän levyhyllyt... tai siis mieheni levyhyllyt. Erkka on nimittäin aivan fanaattinen musiikin ystävä ja levyjen (ja muunkin musiikkiin liittyvän krääsän) keräilijä. Välillä postiluukusta kolahtaa melkein joka päivä lituska paketti ja pari viikkoa sitten jouduimme ostamaan toisen tuollaisen Ikean hyllyn edellisen viereen. Genrenä on oikeastaan kaikki, mitä raskaamman musiikin puolelta löytyy. Meidän musiikkimakumme onneksi kohtaavat aika hyvin, eikä automatkalla useinkaan olla riidelty siitä mitä kuunnellaan. Erkka kuuntelee tiukasti ainoastaan tuota metalli/heviosastoa, pieniä lipsahduksia lukuunottamatta: esim. Scooter, Infected Mushroom sekä Prodigy. Itse kuuntelen enimmäkseen metallia (Killswitch Engage, Rammstein, All That Remains, 5FDP, A7X, Stone Sour, Slipknot, In Flames, Turmion Kätilöt...), mutta myös suomalainen pop/rock uppoaa (Eppu Normaali, Leevi And The Leavings, Apulanta...) ja koska vedän liikuntatunteja Piukoilla Paikoilla, tulee kuunneltua tämän hetken "NRJ" hittejäkin. Kun kokoan itselleni uutta pumppi-sarjaa, en koskaan hyväksy joukkoon biisejä joista en itse pitäisi. Tätä periaatetta hieman vaikeuttaa usein se, että kappaleiden tulee olla suhteellisen pitkiä n. 4-6min ja niissä tulee olla selkeä helppo rytmi. Kappaleiden suhteen yritän olla monipuolinen: yleensä mukana on pari hevimpää biisiä, yksi klassikko, muutama sen hetken hitti ja yksi suomalainen kappale. Tällä hetkellä mukaan on oma musiikkimaku lipsahtanut hiukan liikaa. Tässä biisilista:

1. Pendulum - Watercolour
2. Avenged Sevenfold - Hail to the king
3. Metallica - Whiskey in the jar
4. Scooter - Jigga Jigga
5. Fergie - A little party never killed nobody
6. Daddy Yankee - Limbo
7. Nightwish - Over the hills and far away
8. Christina Aguilera - Your body
9. Pittbull ft Ne-Yo - Give me everything

Ps. Ensi lauantaina Kätilöt @ Harjavalta. Be there or be ö neliö.

Päivä 4: lintuperspektiivi

Myös tänään taivas näyttäytyy tasaisen harmaana, joten otan valtuuden hypätä taas pilviaiheen yli. Palaan aiheeseen vielä joskus - ehkä.

Olen yrittänyt luoda mielikuvaa itsestäni urheilevana, terveellisiä elämäntapoja noudattavana naisena. Tälläiseen elämäntyyliin, eivät alkoholi, tupakka tai roskaruoka sovi. Seuraava kuva on siis todella shokeeraava.

Eikun ainiin, enhän minä noita juonutkaan. Lauantaina järjestimme kolmen hengen tortillakekkerit, joissa oli tarjottavia Erkan laskujen mukaan kolmelle. Toisin sanoen olisimme voineet ruokkia ja juottaa koko meidän kerrostalon mummot aivan helposti. Itse nautin illan aikana pelkästää hyvästä ruuasta ja seurasta, sillä toimin kuskina. Selvinpäin olemisessa on paljon hyviä puolia: rahat ja maksa säästyvät, seuraavana aamuna olo ja ulkoinen habitus eivät ole kuin juuri haudasta nousseella, eikä tarvitse miettiä mitä eilen tulikaan tehtyä. Kärsin nimittäin itse aivan järkyttävistä henkisistä krapuloista, morkkiksista, vaikka en olisi oikeastaan mitään kummallista tehnytkään. Humalaisten seurakaan ei tuota ongelmia, jos omistaa huonon huumorintajun, ihmiset eivät ole aivan räkäkännissä, eikä ota asioita liian vakavasti. Baarimikon töitä tehneenä, voin kertoa ettei sitä työtä jaksaisi, jos humalaiset ottavat päähän. Yleensä ihmiset ovat vain iloisempia ja puheliaampia, mikä on meille porilaisille jurottajille ihan toivottu muutos. Totta kai on myös ryhmä örveltäjiä, rähisiöitä sekä jumittajia, mutta näitä ei kaveripiiristäni onneksi löydy (kovinkaan usein).

Päivä 3: jotaki vihreetä

Niin kuin jo eilen aavistelin, koko taivas oli tänään paksun pilviverhon peitossa. En siis lähtenyt ottamaan kuvaa tasaisen harmaasta massasta, joka peitti taivaan, vaan siirryin suoraan päivän nro 4 aiheeseen ja yhteen lempiväreistäni.
Vihreä merkitsee minulle luontoa, kesää sekä elämää itseään. Yksi syy miksi rakastan kesää on, että luonto herää talviunien jälkeen taas henkiin tuoden vihreän eri sävyt mukanaan. Olen jotenkin onnistunut leikkimään viherpeukaloa ja pitämään itselläni palan kesää eli viherkasvini hengissä muutamia vuosia. Yksi niistä alkaa jo lähestyä kunnioitettavaa ikää: olen saanut sen äidiltäni silloin, kun muutin 4 vuotta sitten ensimmäiseen ikiomaan asuntooni. Yksikään toinen kasvini ei ole kestänyt yhtä kauan, paitsi kaktukseni. Se protestoi ilmeisesti kuivuutta vastaan kasvamalla alas- ja sisäänpäin. Äiti yritti puhua jotain säännöllisestä kastelemisesta ja tästä innostuneena säälittävän pieni kaktukseni peittyi homeen alle.

Toinen kuvattavani on saman ikäinen, kuin kasvivanhukseni: suolasirotin Herbertti, jonka sain tuparilahjaksi lapsuudenystävältäni Teemulta.

Ja lopuksi pöllö, joka löytyy patalapuistamme. Erkan mukaan se on toteemieläimeni, mutta luulen, ettei hän sillä ole viitannut minua ja pöllöjä yhdistävään viisauteen.