Tulevaa viikkoa ja itsenäisyyttä

Tänään jouduin luopumaan koko perheestäni!!! Erkka lähti Pohjanmaalle töihin koko viikoksi, eikä tule välillä edes yöksi kotiin. Itse taas en pysty mitenkään pitämään Muffesta niin hyvin huolta, kuin haluaisin, koska harjoittelupäivään kuluu työmatkoineen kymmenisen tuntia. Muffe siis lähti koulukaverini luo hoitoon muutamaksi yöksi. Yhyy, olen aivan yksin ensimmäistä kertaa noin 4 vuoteen.

Huomenna sitten suuntaan auton nokan kohti Kankaanpään Kuntoutuskeskusta ja aloitan siellä kuuden viikon työharjoittelujakson. Jännittää jo valmiiksi aivan järkyttävästi, koska tämä on ensimmäinen harjoittelu neuropuolella. Neurologinen fysioterapia on aivan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista fysioterapian osa-alueista. Aivot ja niiden toiminta (tai toimimattomuus) sekä erilaiset harvinaiset sairaudet sekä kiehtovat että pelottavat. Haluan aivan ehdottomasti tietää niistä lisää, mutta olen myös hyvin tunteellinen ja aivan liian empatiakykyinen ihminen ja otan helposti muiden murheita omille hartioilleni. Viime harjoittelussani Keskussairaalassa yksi kaikkein järkyttävimmistä ja vaikeimmista potilaan kohtaamisista oli nuori nainen, jolla oli niin aggressiivinen neurologinen sairaus, ettei hän pystynyt edes puhaltamaan, saati puhumaan tai liikuttamaan raajojaan. Taistelin koko ensimmäisen kohtaamisen ajan kyyneileitä vastaan, niin pahalta minusta naisen puolesta tuntui. Luulen siis, että vakavasti ja parantumattomasti sairaiden kanssa työskentely voi ottaa minulle henkisesti turhan koville. Pitäisi oppia laittamaan tunteet syrjään ja tehdä työt työnä, mutta toisaalta näen myös omana vahvuutenani sen, että oikeasti välitän ihmisistä.

Neurologista sairautta ei voi parantaa, mutta sairaan ihmisen elämänlaatua, sekä toimintakykyä voi merkittävästi parantaa. Luulen, että suurin haaste itselleni on sen hyväksyminen, etten pysty ottamaan sairautta ihmiseltä pois, enkä edes hidastamaan sitä. Tulevassa työssäni
autan häntä selviytymään oman sairautensa kanssa niin hyvin, kuin se on mahdollista. Kuinka noloa sitten olisikaan, että potilas on aivan sinut etenevän tautinsa kanssa ja hoitava fysioterapeutti on aivan hysteerinen?? Silmiä avaava kokemus oli ensimmäisessä harjoittelupaikassani yhden iäkkään parkinson-potilaan kanssa. Hänen tautinsa ei ollut edennyt kovinkaan pitkälle eikä haitannut hänen toimintakykyään merkittävästi, mutta jäykkyyttä kuitenkin oli jo huomattavasti. Hän kuitenkin kertoi, ettei tauti ollut ottanut häneltä itseltään mitään pois, vaan päin vastoin se oli tuonut lisää iloa hänen elämäänsä. Sen kautta hän osallistui aktiivisesti järjestystoimintaan ja oli saanut paljon uusia ystäviä ja tuttuja.

Muistakaahan siis ihmiset nauttia elämästä sellaisena, kuin se on teille annettu. Suuret ongelmat näyttävätkin aika pieniltä, kun niitä katsoo isommassa mittakaavassa.